Tervetuloa Katapulssin sivuille - Welcome to Katapulssi!

Kiva kun löysit sivuilleni! Katapulssi avaa taas ovensa ja vastaanottaa mielellään lyhytaikaisia, projektinhallintaa vaativia toimeksiantoja.

Katapulssi sports jatkaa edelleen liikuttamalla ihmisiä ja tuottamalla onnnistumisia hyvinvoinnin saralla.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Katapulssi avaa jälleen ovensa


Ei. En ole lähdössä merille. Ugh vatsani ei ole tehty merellä liikkumiseen. Vaan katselen jalat tukevasti maan pinnalla horisonttiin ja mietin mitä seuraavaksi. Olen tänään toukokuun toisena päivänä ensimmäistä päivää vapaa kuin taivaan lintu, joku voisi sitä työttömyydeksikin kutsua. Melkein kaksi vuotta Management Events Studiossa oli oikeasti kaikin puolin hyvää aikaa, vaikka tehtävä sitten osoittautuikin hieman liian raskaaksi ja stressaavaksi minulle. Mutta pääsin sekä hyödyntämään jo opittua ja käyttämään omia taitojani että opin aivan valtavasti taas. Harmittaa tietysti etten pystynyt ihan sitä panosta antamaan Mikolle ja kumppaneille, mitä minulta odotettiin, mutta nyt on sekin rooli kokeiltu ja siitä opittu.

Etsin vakavissani uusia töitä ja haasteita. Mielellään hyödyntäisin rautaista projektinhallintaosaamistani asiakasrajapinnassa. Eteen on tullut sellaisia mielenkiintoisia tehtäviä ja sopivia titteleitä kuin business manager, project manager, development officer, kehityspäällikkö, customer success manager, asiakaspalvelupäällikkö... Rooleja, joissa tarvitaan sekä ammattitaitoa ja näkemystä mutta myös oikeanlaista, hyvät vuorovaikutustaidot omaavaa persoonaa vetämään ihmisiä, asioita ja aikatauluja yhteen, kehittämään ja kehittymään yhdessä.

Mutta ajattelin että sillä aikaa kun etsin ja lähetän hakemuksia mielenkiintoisiin tehtäviin, voisin avata nuo Katapulssin ovet taas. Valmennuksiahan olen tehnyt koko ajan, mutta nyt voisin ottaa vastaan toimeksiantoja sikäli mikäli yrityksistä puuttuu sopivat kädet jonkin osa-aikaisen tai lyhytaikaisen projektin tai tehtävän läpiviemiseen. Ja ties vaikka sitä kautta löytysi se uusi mielekäs homma, kuka sitä tietää.


Eli jos sinulla, yritykselläsi tai tiedät jonkun organisaation, jolla on pari ylimääräistä markkaa taskussa ja projekteja, jotka eivät käsien puutteessa etene niin ota ja meilaa mulle, niin katsotaan miten voisin auttaa! Kiittää hän.

Katriina, sparraaja, projektijohtaja, toteuttaja ja innostaja
katriina(at)katapulssi.com

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Pikku hiljaa kohti kesän kisoja

Tämän talven ja alkukevään treenit on sujuneet ilman suurempia kommelluksia. On oltu uimaleirillä ja vietetty muutenkin aikaa altaassa, parannettu lihaskuntoa, pyöräilyn ja juoksutreenien määrää lisätty pikku hiljaa. Mukaan mahtuu yksi uusi valmentaja, Heikkisen Juha, kenestä kerron kohta lisää.

Kuten edellisessä blogipostauksessa kirjoittelin, oli viime vuosi sellaista kuntouttamisen aikaa, oikeastaan vasta syksyllä pääsi kunnolla treenin makuun. Keskityin kaikkeen muuhun paitsi juoksemiseen, koska pelko vaivojen palaamisesta oli niin tiukasti takaraivossa. Vaikka ei se juoksemisen syy pelkästään ollutkaan niin onhan se lajina kuormittavuudeltaan varmaan niitä pahimipia.

Noh jos meinaa kesällä kisasta on siitä juoksemisesta kuitenkin otettava kiinni. Ei sitä määrällisesti tarvitse paljoa tehdä mutta kropan täytyy tottua iskutukseen. Kävin talven aikana muutamia kertoja Esport areenassa juoksuradalla ja aina vain tuntui ihan kamalalta. Ei pelkästään pulssi ollut kahtasataa vaan jotenkin se ei muutenkaan kulkenut. Pidin taukoa ja palasin. Peilistä näin istuvassa asennossa olevan juoksijatapaisen ja totesin että jotain tarttis tehdä. Juttelin yhden juoksuvalmentajan kanssa tekniikkatreeneistä ja lupasin palata asiaan. (Carita, saatan vielä sen tehdäkin!)

Onneksi sitten satuin Helsinki Triathlonin järjestämään seurailtaan Fibacolle, jossa käytiin läpi etenkin juoksuuun liittyviä asioita, lihastasapainoa, liikkuvuutta ja sen sellaista tärkeää. Valmentaja Juha puhui ihan tuttuja asioita ja aloin mielessäni löytää syy-yhteyksiä siihen huonoon juoksuasentoon. Ja totesin samassa että tämä valmennus on just nyt sitä mitä minä tarvitsen. Tää kroppa pitää saada auki, jotta se pystyy tuottamaan voimaa, ja yksin en siihen kykene vaikka kuinka tunnen kroppani ja suurinpiirtein missä mättää. Niinpä varasin ajan kartoitukseen ja siitä lähti liikkeelle meidän valmennussuhde.

Jo kartoituksessa kävi ilmi että vasemmalla puolella on ongelmia. Vasen pakara ei aktivoidu kunnolla, vasen lonkankoukistaja erityisen kireä ja juoksu ei ole tasaista vaan vähän lonksuttavaa heikon vasemman puolen vuoksi. Tästä tätä vyyhteä alettiin selvittämään ja sain kotijumppaohjeet. Voimatreeni pois ja vahvistusta tilalle. Jo muutaman yhteisen treenikerran ja kotiharjoittelun tuloksena juoksuasento on parantunut. Olen alkanut saada pakaroihin tulta, lonkankoukistajia ja asentoa muutenkin auki, pohkeet rennommaksi ja tuntuu että juoksu vie nyt paremmin eteenpäin. Vielä on tehtävää mutta tämä antaa ihan uudenlaista pontta ajatellen kesän kisoja ja juoksulenkille lähtemistä. Kelitkin on sopivasti parantuneet niin kiva on kirmata pururadalla sisäradan sijaan!


On tää kuulkaa hienoa kun on ammattilaisia ympärillä. Kiitos Juha neuvoista ja opastuksesta jo nyt, meidän matka vielä jatkuu. Seuraavaksi käymme yläkropan kimppuun ja uintia jelppiviin hommiin. Ja nyt tiedän että voimatreenitkin maistuvat taas eri tavalla ja tulosta saadaan aikaiseksi. Ping Juhani.

Kannattaa satsata ja luottaa asiantuntemukseen eikä turhaan takoa päätä seinään ja junnata paikallaan, jos jossain mättää. Näitä henkilöitä voin lämpimästi suositella. Ja tosiaan, minullakin on aikaa valmennuksille, että rohkeasti ottamaan yhteyttä, josko tällainen kireä kotleetti voisi sinua auttaa :D

Ai ensi kesän kisat? No niistä lisää seuraavalla kerralla.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Matkani triathlonistiksi

Vuosi 2018. Uusi treenivuosi. Joka on alkanut ihan hyvissä merkeissä lukuunottamatta sitkeetä tautia, joka piti antibooteilla taltuttaa. Mutta viime vuosi oli kaikkinensa aika raskas, toki samalla opettavainen ja mahtui sinne onneksi paljon positiivistakin. Oli rasitusvammaa ja sen hoitoa, palautumista ja toipumista. Kipua, joka oli monta kuukautta läsnä. Sen hoitamista ja analysointia. Hamaan tappiin ja kyllästymiseen asti.

Mutta otetaanpa pikakelaus vielä vähän taaksepäin. Asetin itselleni muutama vuosi sitten haasteen. Treenaaminen oli ihan kivaa mutta syyksi kun ei riittänyt pelkkä "pysy kunnossa" niin piti keksiä joku tapa, joku laji, joka motivoi ja vie vähän mukavuusalueen ulkopuolelle. Ehkä siihen liittyi halu oikeasti haastaa itsensä, laittaa treenikalenteriin tekemistä, jonka eteen on tehtävä töitä. Puntti on aina noussut mukavasti, mutta mites luonnistuu kestävyysurheilu, vielä kolme lajia putkeen?

Olen aina ihaillut sinnikkäitä ihmisiä. Etenkin urheilijoita. Mennään äärirajoille, testataan omia kykyjä ja tehdään kaikki sen eteen että tullaan paremmaksi. Eletään kurinalaisesti. Nautitaan. Ja kärsitään.
Triathlonistit siellä ääripäässä.

Noh elämässähän ei aina mene kaikki putkeen. Liityin triathlon -seuraan ja lähdin mukaan juoksutreeneihin. Oli ihan äyttömän nastaa treenata saman henkisten kanssa, vaikka muut menikin mua paljon kovempaa. Mutta sitten. Vammakierre alkoi loppuvuonna 2015. Silloin molemmissa pohkeissa todettiin rasitusvammapohjainen tulehdus ja alkoi ensimmäinen kuntoutusjakso. Olin syksyllä palkannut itselleni henkilökohtaisen uimavalmentajan, koska totesin sen olevan ainut keino oppia tämä itselle vaikea laji. Joten nyt oli aikaa olla altaassa. Kävin fyssarilla ja hieronnassa. Pikku hiljaa pääsin kävelemään mutta juokseminen hirvitti.


Lähdin keväällä triathlonleirille Espanjaan, jossa pääsin nauttimaan tasaisista, hyväkuntoisista teistä ja pitkistä pyörälenkeistä. Uima-altaassa meni tunti jos toinenkin, käytiin meressäkin pulahtamassa. Aivan hirveet aallot ja oikeasti pelotti mennä sinne mutta siitäkin selvittiin. Juoksulenkit jätin suosiolla väliin mutta toivo hyvästä kesästä silti eli.

Se oli kesäkuun 16. päivä kun laitoin Newtonit ekan kerran pitkästä aikaa alle ja lähdin juoksemaan. Hirvitti, pelotti ja pulssi oli satamiljoonaa. Mutta siitä se sitten taas alkoi nousu. Treenit alkoi taas maistua. Tosin kaikki kisat piti unohtaa suosiolla koska juoksukuntoa ei ehtinyt millään saada takaisin.

Syksy sujui nousujohteisesti. Uinti kulki koko ajan paremmin, pyörän satula kului ja kuntosalilla valutettiin hikeä uuden voimavalmentajan Juhanin ohjeistuksella. Ilman kipuja. Kunnes seuraava vamma iski joulukuussa. Katala plantaarifaskiitti eli kantakalvon tulehdus kesken juoksuharkkojen. Selkeä rasitusvamma, liikaa kuormaa, oma vika. Tammikuussa ekaa kertaa vuosiin piti jättää Levin reissu väliin kun laskettelumono ei mennyt jalkaan. Kipu oli sietämätön.
Tässä vaiheessa oikeasti iski tajuntaan että kroppani todella on keski-ikäisen naisen kroppa. Ei sitä voi kieltää. Fysiologia ja biologia tulee vastaan vääjäämättä. En palaudu entiseen malliin ja riski vammoille suurenee. Kehonhuolto on äärimäisen tärkeetä kaiken ikäisille mutta etenkin vanhemmille kotleeteille. Tässä olen aina ollut huono, nyt siihen oli tultava muutos.

Halusin nopeasti takaisin treenaamaan selvittäen ensin mistä nuo rasitusvammat oikein johtui. Osteopaatin ja kiropraktikon käynneillä saatiin purettua niitä syitä ja korjattua niitä. Sen jälkeen fyssarin ohjein ja hierojan hoidoin,  treeniohjelmia muokanneiden valkkujen (kiitos teille kaikille!) sekä  omaehtoisen venyttelyn ja hoidon avulla tilanne saatiin koko ajan paremmaksi ja taas valoa pilkotti tunnelin päässä. Keväällä vaihtui uimavalmentaja kun minut jonkinlaiseksi kroolariksi siihen mennessä jo koulinut Marcus muutti Saksaan ja siitäkin tuli uutta intoa treeniin. Kiitos kuuluu Tonylle jo tässä vaiheessa, yhteistyö on sujunut hienosti.

Läpäisin viime kesänä elämäni ensimmäisen henkilökohtaisen pikamatkan triathlonin. Vammojen jälkeen tunne maalissa oli helpottunut. Parasta oli että läpäisin kisan huonosta kunnosta ja krampeista huolimatta. En halunnut luovuttaa, koska se ei kuulu mun luonteeseen. En ole ylpeä suorituksessa muusta kuin siitä että pääsin läpi, joten nälkää jäi alkaa treenaamaan kohti parempaa suoritusta.


Olen tullut paremmaksi siinä että osaan kuunnella kroppaani. Jos se huutaa lepoa lepään. Huippu-urheilijaa minusta ei olla tekemässä,
(vaikka sellaisesta joskus salaa haaveilenkin) mutta ehkä minusta jonkin sortin urheilijan saa. Olen fiksumpi treenaamisessa enkä ahnehdi vaikka aikaa ja halua olisi. Vähempikin riittää, myös mielelle.